Olen kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minulle ja pienimuotoiselle tuotannolleni oman paikan 60-luvun tunnettujen, vapaammin ajattelevien kirjailijoiden joukossa: Runnel, Kaplinski, Paul-Eerik Rummo. Ehkä minusta ei ole tuntunut hankalalta keksiä naiiveja unelmia ja kirjoittaa äidinkielelläni jotain uutta ja originaalia, koska sukupolveni muut edustajat ovat luoneet tarvittavan ilmapiirin.

Sisäinen kriitikkoni on kuitenkin aina muistuttanut minulle, ettei Viron kaltaisessa pienessä kulttuuriyhteisössä saa vaipua vaatimattomuuteen ja keskitason alapuolelle.

Olen myös kiitollinen kohtalolle siitä, että kylmänä talvena 1940 tulimme kaksoisveljeni kanssa maailmaan juuri saarelle. Ilman tätä geneettistä perimää meidän olisi pitänyt oppia tasapainoisuutta, huumorintajua ja vaatimattomuutta koulun penkillä.

Olen ollut vaeltaja niin elämäntavoiltani kuin kirjailijanakin. Päden sillä, että olen tehnyt kahdeksan merimatkaa maailman merille sekä hämmästellyt elämää Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa. Ystäväpiiriini kuuluu latvialaisia ja suomalasia, venäläisiä ja juutalaisia, unkarilaisia ja saksalaisia.

Olen matkustanut myös menneisyyteen ja kirjoittanut traagisen romaanin "Sodan jaloissa" (Sõja jalus). Käytyäni Mekong-joen äärellä Kauko-Aasiassa kirjoitin surullisen esseen Kambodzan kansanmurhasta (Kõrge taevas, Korkea taivas). Humoristi Jüri Tuulikin veljenä minun piti kokeilla myös maanmiesteni naurattamista, ja kirjoitukseni "Eri Klasiga Kielis", Eri Klasin kanssa Kielissä, toi minulle Fr. Tuglas -palkinnon.

Olen vaellellut kulttuuri- ja urheilumaisemissa. Lempiharrastukseni on shakki. Kymmenkunta vuotta sain olla myös Viron kirjallisuusliiton (Eesti Kirjanike Liit) sihteeri.

Syntymälahjana tullut laiskuus sanelee luomistyötäni: kirjoitan niin vähän kuin mahdollista, mutta mahdollisimman hyvin. Tunnelma on pikkuruinen kultajyvä, joka tulee seuloa suuresta hiekkakasasta hikeä ja tuskaa säästelemättä.